Vihaan miestäni. En siis koko ajan, mutta tällä hetkellä kylläkin.
Olen temperamentiltani aaltoileva, joskus jopa myrskyisä. Tunteeni ottavat vallan joskus silloinkin kun en haluaisi niin tapahtuvan. Arjessa joudun pitämään paljon sisällä, koska olen oppinut etteivät ihmiset halua nähdä kuin mukavia juttuja. Aikansa kun patoo sisälle paljon asioita, ne ryöpsähtävät yli kuin oluen valkoinen vaahto.
Olen mieheni mielestä hankala ja ailahtelevainen. Hän haluaisi elää zenin tai buddhan kaltaisen valoisan ja seesteisen naisen kanssa, joka vaatii vähän ja antaa paljon. Ymmärrän tämän, koska itsekin joskus haluaisin toisen olevan muuta kuin tämä on.
Ongelmana tässä on kuitenkin se, etten ikinä kuitenkaan saa sitä hyvääkään palautetta. En kehuja, en kannustusta. Joskus hätäisen hetken kuulen mieheni hyväksyvän hymähdyksen kun olen jossain asiassa hänen mielestään saavuttanut sen tason jonka hän on itselleenkin asettanut. Mutta muuten en hemmottelua osakseni saa millään osa-alueella.
Hän ei sano rakastavansa minua, johtuu kuulemma siitä että se kuluu jos sitä toistaa. Jotten tuntisi itseäni ihan lapaseksi, päätin itsekin lopettaa rakkauteni tunnustamisen. Niinpä meillä on lähinnä taputeltu pyllylle ohi mennen, vaikka olisin todella paljon halunnut kuulla olevani rakastettu. Tosiasiassa hän ei sano niitä sanoja koska ei rakasta minua. Hän pitää kyllä minusta, ja viihdymme yhdessä suhteellisen hyvin, mutta hän ei rakasta minua kuten minä häntä. Siksi vihaan häntä.
Elämme mukavuuden takia saman katon alla, se on taloudellista ja helppoa. Haluaisin vielä enemmän, isomman kodin jota yhdessä rakentaa ja joskus ehkä jopa naimisiin. Hän ei usko avioliittoon eikä siihen että kukkien tuominen olisi rakkauden osoitus.
Olen henkisesti yksin kun mieheni pitää sosiaalisia bileitään punttiksella kundien kanssa tai kurvailee uudella autollaan. Minua kysytään paikalle silloin kun kaivataan paidan silittäjää ja kahvin keittäjää duunimatkalle.
Koen olevani hyväksi käytetty. Koen laittavani itseni likoon ja seuraan vierestä kun toinen naureskellen nauttii uhrauksistani.
Olen mielestäni valtaosan ajasta ihan kultainen ja ok ihminen. En valehtele ja olen uskollinen kumppani joka hoitaa lapset ja kodin. Teen sen jotta toinen voisi harrastaa ja käydä työmatkoilla.
Vaikeinta on nyt mennä tätä asiaa päin ja sanoa ääneen ettei tämä ole kumpaakaan tyydyttävä suhde.
Minua hävettää olla näin epärakastettu.
Olenko valinnut kompromissin. Onko jossain joku sopivampi meille molemmille? Ajatus saa minut miltei pois tolaltani, koska rakastan miestäni hyvin, hyvin paljon, ja ajatus elämästä ilman häntä on hirveä, jopa mahdoton.
Mutta kun toista ei voi pakottaa rakastamaan, onko silloin viisaampaa laskea irti..?
Vihaan häntä nyt kun olemme juuri riidelleet. Se tapa jolla hän aina muistuttaa minua omasta keskeneräisyydestäni on raivostuttava, ja surullista , vähän tottakin. Mutta minä en ole huono ihminen. Tiedän sen varmasti. Olen vain niin yksin ja koen olevani ainoa joka paiskii tässä liitossa töitä.
Viha ja rakkaus menevät limittäin ja lomittain, ne sotkeentuvat vyyhdeksi josta ei enää ota selvää kumpi tunne hallitsee enemmän. Ehkä se, että osaa vihata tai ainakin suuttua, kertoo siitä että tunteita on paljon. Muutoinhan emme välittäisi mitä toinen tekee tai sanoo.