Pahin ketutus on viime kerrasta jo haihtunut, ja sen jälkeen olenkin saanut jatkaa iloista matkaani elämän vuoristoradassa.
Tänään on ollut teemana melankolia, ja tunteet. Siis ne syvät itkun äärelle heittävät tunteet.
Katsoin äsken mieheni kanssa Vain elämää jakson jossa Paula Koivuniemi koitti saada kipua loppumaan makaamalla alasti lattialla, J. Vartiainen narkkasi raippaa ja Loiri vetäisi historian kirjoihin jäävän Armon. Ja me itkimme tätä sohvalla vieretysten mykistyneinä kuulemastamme.
Olisin halunnut selittää kerrankin nyyhkivälle puoliskolleni, että olen vastaavissa sfääreissä lukemattomat kerrat viikon aikana. Jos hän, eli rakas mieheni tunsi olevansa takki tyhjänä tuon ohjelman jälkeen, niin voinette ymmärtää kuinka kuitti on tämä nainen jatkuvasti.
Virheellisesti mainitsin kerran, etten enää tunne mitään. Se on totaalisen väärin analysoitu. Tunnen todella usein ja lujaa. Olen äärimmäisen herkkä. Pystyn asettumaan toisen tilaan niin kovaa, että se tunne imaisee minut sisäänsä. Kun huvitun jostain, johtaa se usein hillittömään nauruun ja suoranaiseen hysteriaan. Kaikkein voimakkaimmin tunnen kuitenkin liikutusta. Liikutun helposti kauniista musiikista, runoista, lasten edesottamuksista, säälistä, riemusta. Liikutun jopa siitä kun ajattelen miten pieni olen joskus ollut, ihan tyttönen vain.
Tunnen siis järisyttävän paljon, ja sisälläni on jatkuva tunteiden hullut päivät. Uuvuttavaa. Mutta mahtavaa.
Tunnen siis paljonkin, mutta en enää helposti innostu mistään. Se on oikein sanottu.
Ennen sain kiksejä urheilusta, rakastumisesta, seksistä, tanssimisesta, lukemisesta. Nyt nuo edellä mainitut asiat ovat arkipäiväistyneet, ja niiden värikylläisyys muuttunut haaleammaksi ja maantien väriseksi.
Ei pidä ymmärtää väärin, rakastan miestäni, urheilen jossain määrin säännöllisesti ja pidän seksistä. Olen vain saanut viime aikoina jonkin verran lääkettä nimeltä tasapaino, ja sitä on määrännyt taho nimeltä raittius.
Dokailun lopettamisen jälkeen fiilistä ei enää nostella keinotekoisin kemikaalein, vaan elämän käänteet tulevat ja menevät tasaisemmalla virralla jossa on vähän helpompi kellua mukana. Helpompi kuin juosta hypetyksen perässä viinilasi kourassa. Helppo ei aina tarkoita samaa kuin hauska. Helppo vain on helpompaa.
Valitsin helpon, mutta raadollisemman tavan elää. Totuus on raadollista. Totuus löytyy vain selvin päin.
Tunteet ovat kuitenkin minussa ja koen ne edelleen vahvana. Enää ne eivät vie ja sekoita elämääni, vaan voin maistella ja kokea ne sellaisenaan. Pari sanaa raitistumisen monimutkaisuudesta, siitä kun pitäisi päästää pullosta irti ja tarttua totuutee:
” jos et halua luopua siitä,luovu silloin siitä. Jos et pysty luopumaan siitä, olet luopunut siitä mitä et löydä ennenkuin luovut siitä. Ei ole paikkaa nimeltä jossain tai perillä, et ole matkalla etsimässä itseäsi. Olet ja tajuat mitä olet, jos olet luopunut siitä. Et tajua tätä jos et luovu siitä. Ja se joka ei luovu, ei ymmärrä tätä. Se joka ymmärsi luopua ei tarvitse tätä”