Jo aika pienenä, tai nuorena näin itseni vaimona. Näin vaimouden ja perheen äitinä olemisen romanttisena juttuna, haaveena joka täytti ajatukset joskus liikaakin. Ehkä tuo haavekuva muodostui vahvaksi juuri siksi, etten lapsuudessani nähnyt isääni juuri ollenkaan, ja haaveet elämän miehestä voimistuivat tämän puuttuvan palasen myötä.
Tarina meni kuitenkin kovin toisin. Olikohan se Herra Murphy joka sanoi tähänkin asiaan lakinsa, koska jokainen parisuhteeni on ollut ihan kaikkea muuta kuin romanttista eloa toisen kanssa.
Ensimmäinen poikaystäväni ilmestyi elämääni kun olin 16 -vuotias. Eikä ollut mikään ihannekaveri todellakaan. Pitkät hiukset, viritetty mopo, tupakka huulessa. Sellainen oli tämä nuori mies joka vei huomioni kuukausiksi. Eipä tainnut tätä poikaa koulukaan kiinnostaa, tarkkiksen kavereita ja peruskoulu jäi varmaan kesken. Reilu vuosi sitten kuulin hänen kuolleen, eikä tuo mikään yllätys ollut, huumeet vie kovemmankin kaverin ennenaikaiseen hautaan. Onneksi en kuitenkaan luisunut hänen mukanaan, joku järki kai käski kulkemaan toiseen suuntaan.
Seuraavaan rakkauteen menikin sitten jokunen vuosi. HÄN löytyi lähibaarin tanssilattialta, ja rakastuin välittömästi. Muistan sen hetken vieläkin. Tiesin heti ja se tunne oli äärettömän voimakas. Ihana mies. Suloinen kerrassaan ja komea. Olimme toistemme näköiset ja niin saman oloiset. Rakastin häntä. Tai näin luulin. Valintani vaan ei silloinkaan ollut itselleni hyvä, koska tätä rakasta haettiin monen päivän ryyppyreissuilta kotiin monen monituista kertaa. Vaikka asuimmekin yhdessä, en ollut hänen kanssaan levollinen. Koin, että viina ja kapakat menevät aina edelleni. Nythän toki tiedän hänen olleen alkoholisti. Kai se oli jokin on-off suhde. Tein joitakin aika epätoivoisiakin juttuja saadakseni hänen huomionsa itseeni. Läheisriippuvaiselle tyypilliseen tapaan vedin häntä lähelle ja välillä työnsin pois. Lopullinen eromme oli aika raastava. Hän muutti lopulta lapsuuden maisemiinsa 200km:n päähän minun jäädessä miettimään tapahtunutta. Hyvä näin. Hän on nykyään naimisissa ja tietääkseni ainakin kahden lapsen isä. Toivottavasti raitis sellainen, vaikkakin uskallan epäillä.
Sen jälkeen tuli yksi kihlauskokeilu yhden juopahtavan ja hivenen aggressiivisen opiskelukaverin kanssa. Ei toiminut.
En edes enää muista mitä tapahtui tämän jälkeen, varmaan treffailin useampaakin miestä. Sitten tapasin lasteni isän. Tapailimme satunnaisesti ja olin häneen aika ihastunut jossain vaiheessa. Hän ei tosin ollut minuun, mutta kelpasin pedin lämmittäjäksi ja jostain kumman syystä (koska koin itseni vain miehen kautta) suostuin siihen. Tulin raskaaksi ja raskas oli myös valintani jatkaa raskautta ja hoitaa lapsi yksin, vaikka ilman miestä. Olen edelleenkin sitä mieltä, että se on ollut elämäni viisain valinta. Lapseni ovat ihaninta mitä elämääni on tullut. He ovat aina, joka päivä muistutus siitä, että joskus se, että hakkaa päätään seinään ja tekee mokia, voi tuoda mukanaan uskomattoman siunauksen.
Tämän jälkeen, lasteni ollessa reilu vuoden ikäisiä, kihlauduin kaveripiiristä tutun kaverin kanssa. Menin paniikkiin kun tajusin hänen olevan velkaa puolelle kaupunkia ja täysin rahaton. Lisäksi hän alkoi jäämään kiinni valheista joka päivä, eikä edes myöntänyt huijaavansa. Häpesin ja pelkäsin kihlojen olevan suurin virheeni, ja painoin paniikkinappia. Kihlat purettiin, enkä edes halunnut pahemmin selvittää asiaa. Se loppui kuin seinään ja tunsin kuvotusta.
No eipä tämä tähän lopu. Ei tietenkään. Muutaman vuoden päästä tapasin tulevan mieheni. Olimme samalla työpaikalla ja ihastuin hänen huumoriinsa ja komeaan kroppaan. Hän oli paljon itseäni vanhempi, mutta toisaalta ajattelin sen ehkä olevan vain hyvä asia. Suhdettamme repi auki hänen järjetön mustasukkaisuutensa ja oma kypsymättömyyteni. Hän alisti ja pelotti minut niin, etten loppujen lopuksi nähnyt ystäviäni muutamiin vuosiin. Erohan siitä tuli. Muistan olleeni niin lohduton kun viimein sain koottua kaikki voimani ja muutin yhteisestä kodistamme pois.
Tämän jälkeen on ollut ainakin kaksi hyvin epämääräistä suhdetta ennen kuin viimein tapasin nykyisen mieheni.
Kadun ja jonkin verran häpeänkin omaa menneisyyttäni. Tajuan kuitenkin, ettei läheisyyden ja rakkauden etsiminen ole ollut väärin. Rakastuin minulle vääriin ihmisiin, mutta en ole osannut muutakaan. En ole saanut matkan varrella tarpeeksi vahvistusta omalle itsetunnolleni ja turvattomuuden tunteeni on vienyt minua vain yhä turvattomampiin suhteisiin ja tilanteisiin.
Jokainen suhde ja isku on opettanut jotain. Ja vaikka koulu on ollut pitkä ja kivinen, ymmärrän näin jälkikäteen jokaisen asian olleen vain käännös omalla tielläni, mutka tai risteys joka on kuulunut tähän matkaan.
Nykyinen mieheni on sanonut minulle alusta alkaen, ettei halua mennä naimisiin. Avioliitto on vain instituutio ja juridinen seikka joka ei arvota itse suhdetta mitenkään. Olen ensinnäkin joutunut heittämään mokomat päiväunet roskikseen ja etsimään mukavuutta tästä suhteesta, meidän keskinäisistä väleistämme.
Joskus vieläkin toivon, että hän nostaisi minut jollekin alustalle ja kosisi. Toisaalta ymmärrän, että se ei ole tämän liiton päämäärä tai tarkoitus. Hän on minulle kumppani jonka pysyvyyteen on luotettava ilman papin aamentakin.
Mieheni on myös raitis, hän on absolutisti. Arvostan tätä piirrettä hänessä ehkä eniten kaikista mahtavista asioista joita hänessä on. Olen itsekin täysin raitis, ja koen, että selvä elämämme on rehellistä ja puhdasta, sekä ainutlaatuista. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.
Meillä on ollut vaikeaa. Osittain johtuen taustoistani, en ole ollut se kaikkein tasapainoisin kumppani. Uusioperhe puolestaan luo omat haasteensa. Opettelemme edelleen tulemaan toimeen perheenä.
Kävi meille miten tahansa, toivottavasti hyvin, tulen aina ja ikuisesti olemaan miehelleni kiitollinen niin monesta asiasta raittiuden lisäksi. Arvostan hänen huumoriaan, omistautumista työlle, avokätisyyttä ja selkärankaa.
Meissä kaikissa on vajavuutta, epätäydellisyyttä. Olen itsekin täydellisen epätäydellinen. Haluan kuitenkin tällä kaikella sanoa sitä, että koen tulleeni perille, enkä koe tarvitsevani enää uusia suhteita, sormuksia, hienoja lahjoja tai kynttiläillallisia. Suurin toiveeni on olla mieheni kanssa vielä vanhana mummonakin ja sitä ennen jakaa kaikki mahdollinen hänen kanssaan. Kyllä. Tahdon.
Rakastan sinua P.