Rakastuminen on ihanaa. Siinä huumassa kaikki tuntuu olevan mahdollista ja ihminen ikään kuin lentää hetkestä toiseen vaaleanpunaisella saippuakuplalla. Ei pysty nukkumaan kunnolla, eikä edes halua saatika tarvitse koska tunteiden siivin jaksaa läpi arjen ja askareiden.
Sitten se tunne hiipuu. Ei enää saippuakuplia. Olet ärsyttävä. Haluan sohvan ja keittiön ja kaukosäätimen itselleni. Olet tiellä ja raivostutat minua. Tässä vaiheessa suhdetta olen ainakin minä nopsana likkana jo kerennyt laittaa muruseni kanssa lusikat samaan laatikkoon. Ja raivata vaatekaapista tilaa muruseni pikku kullalle. Eli hänen lapselleen.
Uusioperheeessä lapset tuodaan saman katon alle useimmiten niin, ettei heiltä ole kysytty mielipidettä. Heidät ikään kuin ympätään tiimiin jonka jäsenillä harvemmin on mitään hajua kuinka tullaan toimeen ja minkälainen uusi tai uudet perheenjäsenet ovat. Aikuisen mielestä kaikki menee hyvin. Nehän ovat lapsia! Siinä touhuavat keskenään, saavat toisistaan kaveria. Nyt on meidän Marja-Tertulla sitten viimeinkin se pikkusisko, eikös olekin mukavaa Terttuliini??
Ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Uskallan väittää, että suurimmassa osassa tapauksia uusi perhekokoonpano stressaa ja ärsyttää ja kuormittaa jotakuta perheenjäsentä suunnattomasti. Lapset eivät usein osaa puhua tunteitaan sanoiksi, joten aikuinen kuvittelee kaiken olevan hyvin.
Voi myös olla niin, että toinen aikuisista uupuu eikä kestäkään sitä kumppanin ihanaa Marja-Terttua. Terttuliini voi olla oman iskän tai äiskän mielestä mitä ihanin lapsukainen, mutta erilaisen kasvatustaustan omaavana tuntua puolivanhemmasta totaalisen oudolta, vieraalta, raivostuttavalta. Hämmennystä lisää äiti/isäpuolen syyllisyyden tunteet; olenko ikävä ihminen ja lasten vihaaja? Olenko huono kumppani?
Kun näistä negatiivisista tunteista koittaa kumppanille puhua, ja saada tukea, syntyykin riita. Vihaat lastani! Minkälainen ihminen vihaa tai ei tule toimeen lapsen kanssa??! No tällainen, minä. Sinun kumppanisi.
Luin jonkun perheneuvojan artikkelin jossa sanottiin, että sopeutuminen ja tunnesiteiden muodostuminen voi uusioperheen jäseniltä viedä vähintään viisi vuotta. Olen itse tilanteessa jossa matkaa on takana alle kaksi vuotta. Olen kuitenkin aikeissa luovuttaa, koska en enää ymmärrä mistä on kyse. En koe saaneeni tytärpuoleeni kontaktia, meillä sujuu vain silloin kun osaan miellyttää häntä. Tai näin koen. Hän on esiteini-ikäinen, ja pelkään hänen reaktioitaan. En uskalla usein sanoa hänelle vastaan, koska hän ei ole lapseni. Mielestäni mieheni pitäisi hoitaa tuo puoli. En liioin halua mieheni näkevän, että ajaudun hänen lapsensa kanssa riitoihin. Enkä halua riidellä.
Sitten on vielä omat lapset jotka haluavat huomiota, eivätkä hekään aina ole ihan kartalla, että miten kuuluu käyttäytyä ja toimia. Tuntuu, että meidän perheen sisällä on kaksi perhettä. Mieheni tyttärensä kanssa ja minä omine lapsineni.
Olen nostanut asian viimeinkin esille, kotonamme on sen jälkeen itketty, pakattu tavaroita, lähdetty pois, suunniteltu eroa, käyty terapeutin luona ja kaikkea mahdollista. En saa mistään apua. Enkä tarkoita etteikö minua olisi koitettu auttaa, vaan tarkoitan, että se apu on vain minussa ja miehessäni emmekä ole pystyneet selvittämään tätä.
Jos meidän yhteistyömme ei kanna, eikä totuutta tunteistani kestetä, voi olla ainoana vaihtoehtona erota. En voi kuitenkaan enää valehdella ja esittää, että viihdyn tytärpuoleni kanssa hyvin. En tiedä kuinka hänen kanssaan ollaan, ja koen että hän ei myöskään viihdy minun kanssani. Silti meidän on ikään kuin pakko leikkiä tätä leikkiä.
Naamiot painavat paljon. Haluan olla siitä taakasta vapaa ja selvittää ongelmat, sekä luoda tunnesiteen tämän lapsen kanssa.
Jos alkuajan hullaantuminen kantaisi meitä vieläkin, niin varmaan tämäkään seikka ei häiritsisi. Mutta nyt elämme arkea, sitä aikaa kun olemme valinneet olla toisen kanssa. Pystynkö valitsemaan samoin tytärpuoleni kohdalla? Haluanko hänet elämääni vaikka emme niin loistavasti tulekaan toimeen? Se jää nähtäväksi, tässä tätä suhdetta ja omaa luonnetta punnitaan. Haluan olla onnistuja, mutta en halua elää esittäen jotain mitä en ole tai tunne.
Tiedän, että monella täydellisellä äidillä ja vaimolla on tähän paljon hyviä neuvoja ja sormia jotka sojottavat syyllistän minuun. Kaukalon laidalta on helppo huudella, eiköhän jokaisessa perheessä ole omat kriisinsä ja vastoinkäymisiä. En neuvo muita, pidän huolen omista asioistani. Toivottavasti voin jossain vaiheessa pian kertoa kuinka hienosti tai huonosti tästä selvittiin.
Samassa tilanteessa oleville haluan sanoa: On ok tuntea eri tuntemuksia. Ja on ok puhua niistä. On lapsenkin etu, että ilma on puhdas ja vanhemmat voivat olla toisilleen rehellisiä. Muutoin tuntemukset voivat purkautua ikävällä tavalla lapseen joka ei luonnollisestikaan pysty analysoimaan tällaisia tilanteita. Eikä tarvitsekaan. Vanhemman kuuluu tehdä se työ.
äitipuoli, ero, lapset, tunteet, tytärpuoli, uusioperhe, uusperhe, vanhemmuus