Olen toimistossa töissä. Istun ma-pe avokonttorissa samojen ihmisten kanssa. Vietän kollegani kanssa enemmän aikaa kuin mieheni tai lasteni kanssa. Yhdessä vietetyn ajan määrä ei toki korvaa laatua. Töissä nökötetään samassa solussa, tahdoin sitä tai en.
Ihmiset ovat useinmiten mukavia. Itselläni on kuitenkin niin paljon historiasta kertynyttä kuonaa, että viihdyn parhaiten ympäristössä, jossa voin välillä ottaa omaa tilaa. Töissä sitä on hankalampi toteuttaa.
Olemmekin näiden työpistenaapureiden kanssa ajautuneet pisteeseen, että pälätämme varsin huolettomasti asioitamme, ja koen, että tunnemme toisemme varsin hyvin. Ongelmaksi on alkanut muodostua tämän erään työtoverin varsin kärkäs asenne lähestulkoon kaikkea sitä kohtaan mistä ilmaisen mielipiteitä. Hän ikäänkuin ottaa jyrän, ja tietyn v….maisen äänenpainon (olkoon tuo vaikka halveksiva) ja katseen joka lisää mainiosti jyrän tehoja.
Saattaa siis käydä niin, että kun innostuneena, tai paatoksellisesti lähestyn jotain aihetta, tulee tämä kyseinen henkilö ja henkisesti niittaa minut lattiaan. Tuo tapa saa minut nolostumaan, pahoittamaan mieleni, ja tunnen itseni vähintäänkin typeräksi. Tämä sama kaveri toimii myös muiden kohdalla samoin metodein, ja tiedän myös jokusen muunkin mielensä pahoittajan.
Tänään taas oli vastaava tilanne, ja koska edellisestä kerrasta oli vain vähän aikaa, nousinkin asiani kanssa barrikadeille ja voin sanoa olleeni jotenkin peloissani ja hätääntynyt siinä hetkessä. Koin voimakasta tarvetta puolustautua, ja lopulta poistuin paikalta.
En siis osannut ottaa tilannetta hallintaan, vaan annoin tunteen viedä.
En näe tilannetta tietenkään kovin positiivisessa valossa, uskon, että tämä oli vain pään avaus ja kohta ryöppyää lisää.
Nyt kotiin tultuani mietin, että mikä sai tuon tunteen pintaan. Miksi minua pelotti? En tajua miten voin pelätä toisen ihmisen sanoja tai ilmeitä.
Se kumpusi jostain kaukaa. Siitä kun minua isompi ex-mieheni huusi ja solvasi minua. Se muistutti vihaisesta isästä, joka suuttuessaan sai itseni kokemaan triittämättömyyttä.
Koin hetken, että tämä työkaverini aliarvostaa minua. Tuo sama aliarviointi on ollut myös itsessäni ja se on kohdistunut minuun. Olen joskus kokenut turvattomuutta, sitä ettei minua ymmärretä tai puolusteta. Tuo sama kokemus tuli esille nyt.
Teki mieli huutaa vieressä oleville, että ettekö te näe kuinka rumasti tuo ihminen saanoo minulle? Ettekö voi auttaa minua tuon tyypin kynsistä pois!?
Ei kukaan auta. Olen aikuinen, minun tulee itse selvittää tällaiset tilanteet.
En halua vihoitella tälle ihmiselle, ja hänelle suotakoon oma ylimielinen asenteensa lähimmäisiä kohtaan. MUTTA onko minun mahdollista ikäänkuin livetä tästä tutusta seurueesta leimautumatta itse hankalaksi? En halua enää jakaa kahvitaukojani tämän ihmisen kanssa, ja tokihan minulla on oikeus valita seurani, eikö?
On pystyttävä kuitenkin olemaan työasioissa tekemisissä. Miten sen rajan sitten vetää?
Onko pakko olla jos ei halua? Vai pitäisikö vain unohtaa koko asia ja jatkaa samaan malliin? Ehkä, mutta se ei olisi se päätös jonka haluan tehdä.
En halua olla yhtään enempää kaveri tälle tyypille, haluan olla kertomatta elämästäni mitään. Yksinkertaisesti haluan olla tästä ihmisestä vapaa.
Jos olisin eheämpi, ei koko asia llisi vaikuttanut minuun näin syvädti. Mutta kun en ole, niin koen tämän vaikeaksi.
En halua tätä inmistä elämääni, mutta tavallaan on kuitenkin vain pakko.