Olen tänään päättänyt alkaa parantamaan sisäistä lastani, joka näköjään huutaa huomioitaan vaikka olenkin jo aikuinen. Tuo ääni kuuluu yleensä vihana, tunteena että minut on hylätty tai jätetään vaille huomiota ja rakkautta.
Tuo lapsi huutaa erityisesti miehelleni.
Päästäkseni asiassa eteenpäin ja syvemmälle, olen päättänyt kirjoittaa isälleni kirjeen. Suhteeni isään on ollut läpi elämäni etäinen, lapsuudesta ei ole muistoja yhteisistä hetkistä saatika siitä, että isäni olisi pitänyt minua sylissä tai vain viettänyt aikaa kanssani.
Nyt olemme molemmat vanhempia, isäni jo 70-vuotias. En enää halua kaataa traumojani hänen päälleen, vaan toivon hänelle leppoisia eläkepäiviä vailla näin suuria selvitettäviä asioita. Voin onneksi käsitellä traumaani näin. Tämä ei loukkaa ketään eikä minun tarvitse säästellä sanojani. Eli tästä se lähtee:
Hei Isä.
En muista lapsuudestani yhtäkään kertaa, että olisin ollut sylissäsi, en muista sinun pitäneen minua kädestä kiinni tai sanoneesi että rakastat minua.
Kun olin pieni, olit aina poissa. Jäin äidin tytöksi, ja äiti koitti olla minulle sekä isä, että äiti. Teidän keskinäiset, ei niin lämpimät välit hajottivat meidät kahdeksi eri leiriksi, jossa olimme me lapset ja äiti, ja toisella puolella sinä.
Siihen aikaan psykologiaa ei pahemmin tuotu koteihin, eikä tunteista puhuttu. Sinä varmaan ajattelit asioiden olevan hyvin, koska äiti huolehti meistä sinun ollessasi poissa. En minäkään silloin tyttösenä osannut muuta kaivata. Koin kotimme ilmapiirin outona ja huomasin kyllä asioiden olevan muiden kotona toisin. Toisaalta tuo sisäinen hämmennys vaiennettiin muhkealla viikkorahalla ja näteillä vaatteilla. Meillähän oli kaikkea mitä toivoa saattoi, joten kaikenhan piti olla hyvin.
Tällä kuviolla en saanut missään vaiheessa miehen mallia tai voinut rakentaa identiteettiäni teihin molempiin vanhempiin heijastaen. Kasvoin naiseksi, mutta en ollut mitenkään valmis kenenkään tyttöystäväksi tai vaimoksi, koska en tunnistanut rooliani miehen kanssa, en ymmärtänyt heitä ja valtaosa ongelmista purkautui ja purkautuu edelleen reagointina. Tunteina jotka kumpuavat sieltä lapsuuden vaille jäämisestä.
Isä minä tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi, koska et ole paha ihminen. Et vain osannut olla muuta, ja sinäkin olet omien vanhempiesi tuotos. Se ei ole sinun syytäsi ja minä ymmärrän sinua.
Olet kuitenkin ollut paikalla auttamassa vaikeina aikoina. Omalla kömpelöllä tavallasi olet tukenut minua taloudellisesti ollessani yksinhuoltaja, ja ollut käytännön apuna kun olin viimeisilläni raskaana tai juuri eronneena vailla kotia.
Minulla on nyt ihana, hyvä mies jonka olen onnistunut karkottamaan vain sillä, etten osaa käsitellä näitä tuntemuksia enkä osaa ilmaista pahaa oloani muutoin kuin aggressiolla. Olen kaatanut mieheni päälle sitä tyhjiötä jonka isätön lapsuuteni jätti. Olen pitänyt häntä jopa niin vahvana, että olen luullut hänen ymmärtävän kuinka yksin olen lapsena ollutkaan. Olen tästä kaikesta hyvin pahoillani, mutta ymmärrän mistä tämä johtuu. Se on ainakin alku.
Isä, sinä saat olla syyllisyydestä vapaa, minä annan sinulle anteeksi. Minä annan anteeksi myös sen, ettette äidin kanssa näyttäneet meille lapsille hyvän parisuhteen mallia.
Minusta tuli kuitenkin hyvä aikuinen, osaan elää tässä yhteiskunnassa sen jäsenenä, olen raitis ja lapseni ovat mahtavia. Olet siis tehnyt jotain myös oikein. Haluan ajatella tässä kohtaa, että meillä oli kaukosuhde. Siinä oli paljon rakkautta, mutta hyvin minimaalisesti fyysistä läheisyyttä ja huolenpitoa. Ja se on ok.
Kiitos isä, että jaksat minua. Ja olen ylpeä voidessani sanoa, että rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet. Olet paras ja ainoa isä joka minulla on. Kiitos.