Jos löytää itsensä helteisen kaupungin hotellista huutamasta Jumalaa. Itkien. Voi sanoa olevansa tien alussa, tai toisen sellaisen lopussa, tai ehkä tien haarassa.
Niin tai näin, tuo huutaja olen minä. En olisi uskonut, että nöyrryn siihen pisteeseen, missä koen olevani lopullisesti neuvoton itseni suhteen.
Kun satoja kertoja elämänsä aikana tekee päätöksiä olla raitis, tasapainoinen, itseensä uskova, ja positiivinen ihminen, ja yhtä monta kertaa tajuaa olevansa kaikkea muuta, on sanomattakin selvää etteivät omat neuvot enää auta. Eikä muuten auta muidenkaan neuvot.
Sitä tekee matkaa, jonka varrella näkee ja kokee monenlaista, välillä pilkahduksen aurinkoakin. Suurin osa taivalta on kuitenkin mudassa rämpimistä ja kaatuilua. Pakko on kuitenkin mennä eteenpäin, muuten kuolee ja asiat jäävät korjaamatta, selvittämättä. Ja sitä perintöä en tule lapsilleni jättämään.
Minä kuljen tämän matkan loppuun ja tie voi olla kapea, mutta perille meinaan mennä ja vieläpä auringon paisteessa.
Nämä tekstit kertovat minusta ja taipaleestani itseeni. Nämä tekstit kertovat myös keskustelusta jota käyn arjen keskellä pääni sisällä. Tämä ei ole mikään pullantuoksuinen blogi, en ainakaan usko. Olkoon enemmänkin likakaivo johon kaadan sen mitä ei muiden päälle voi kaataa.